Kalle Päätalo ja Big Brother

Kansan Uutiset julkaisi eilen verkkosivuillaan jutun Tampereen yliopistossa Kalle Päätalosta väitelleen Ritva Ylösestä. Kai Hirvasnoron artikkelin otsikkona on Päätalo – Kansan sankari.

Jutun ingressissä kummastellaan sitä, että Päätalosta saatiin ensimmäinen kunnollinen akateeminen tutkimus vasta 13 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Artikkelin mukaan "Ritva Ylösen tutkimus Tervaksinen toteemi – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus täyttää suuren aukon. Se kertoo, miten vähättelevien kriitikoiden oli laskettava aseensa, kun kansa vastoin heidän neuvojaan ryntäsi ostamaan joka syksy uuden osan vuonna 1971 alkaneesta Iijoki-sarjasta."

On tietenkin totta, että Päätaloa ei juurikaan arvostettu. Hän on kuitenkin päässyt kritiikistä hyvin vähällä, sillä se on koskenut enimmäkseen Päätalon kerrontaa, ei sitä, mitä hän 3,6 miljoonalla kirjallaan lukijoilleen välitti tai jätti välittämättä.

Demariksi julkisuudessa ilmoittautunut Päätalohan ei nähnyt lainkaan yhteiskunnan poliittisia oloja saati alistavia rakenteita sekä niiden tuottamaa epäoikeudenmukaisuutta ja kaikkiaan hänen kirjoistaan huokuu hyvin konservatiivinen eetos. Päätalo korosti henkilökohtaista kyvykkyyttä ja ahkeruutta lähes ainoina hyvän lähteinä. Ei yleiseksi hyväksi, vaan välineinä ja ominaisuuksina, joilla nousta Päätalon kritiikittä ja annettuna esittämän luokkayhteiskunnan portaita.

Päätalon sosiaalidemokratiassa niin kuin hän sen ymmärsi, päti vahvemman oikeus, johon heikomman oli alistuttava. Vaikka Päätalo tuli kohdelluksi kuinka nöyryyttävästi ja epäoikeudenmukaisesti tahansa, hän yleensä vain loukkaantui itkuun saakka. Äärimmilleen kiusattuna Päätalo lohdutti itseään sillä, että se ja tuo "kävisi kevyeksi minun käsissäni". Mitään arvokkuutta ja sattuneesta syystä luokkaylpeyttä hän ei tuntenut ja välittänyt edelleen teoksissaankaan.

Vain omaan teini-ikäänsä rajoittuvien köyhyyskuvausten vuoksi Päätaloa on kuitenkin voitu luulla heikko-osaisimpien puolestapuhujaksi tai työnkuvausten vuoksin työväenkirjailijaksi. Tarjoamistaan samastumiskohteista huolimatta hän ei ollut kumpaakaan, eikä hän kirjoittanut muuttaakseen yhteiskunnan oloja, vaan kertoakseen, että epätasa-arvoon tulee vain sopeutua ja että kaikesta vallitsevasta vääryydestä huolimatta sinä voit silti voittaa.

Jos Päätalossa on noinkin paljon arvosteltavaa, voi tietenkin kysyä, miksi hän oli niin suosittu kansan parissa. Samaa voisi kysyä mattinykäsistä ja Big Brother -julkkiksista. 70-luvulta tähän päivään tuotuna Kalle Päätalo olisikin osalle lukijoistaan BB-tähti, joka esiintymisellään tyydyttäisi tirkistelynhalua. Hän vain sattui ilmestymään julkisuuteen ennen sähköisen median valtakautta. Päätalohan kuvasi elämäänsä mitä intiimeimpiä yksityiskohtia myöten. Tällainen saisi nyt hyvin paljon seuraajia sosiaalisessa mediassa. Päätalo sai tykkäämiset kirjeitse.

Muulle Lotto-kansalle Päätalo tarjosi nostalgiaa, samastumisen kohteen ja itsehyväksyntää esimerkin kautta: mitäs siitä, vaikka sattuisit olemaan sotapropagandaan haksahtunut vankileirin vartija; vaikka olisit kulkenut taipaleesi mielisairaalan ja veneeristen tautien sairaalan kautta; mitäs siitä, vaikka olisit lahjoiltasi hyvin keskinkertainen ja moraalisi sallisi avionrikoksen. Mitäs siitä, vaikka olisit myynyt vähänkin ylpeytesi ja arvokkuutesi aluksi lautasellisesta kalanperkeitä ja lopuksi kustannussopimuksesta, johon kuului se, että kirjat toimitetaan kovalla kädellä. Saatat kuitenkin päätyä kansakunnan kaapin päälle ja useille lukijoilleen tärkeimpänä, saada "helevetin palajo rahhoo".

Ei kirjoissa enää kieltämistä

Vielä hetki sitten kirjallisuus saattoi olla hallitusten ja yleensäkin silmäätekevien kannalta hyvin vaarallista. Meilläkin poistettiin myynnistä kirjoja vielä 1980-luvun puoliväliin saakka. Lievempänä keinona teoksia siistittiin tai asetettiin kirjastojen myrkkykaappiin eli vain aikuisten saataville.

Suurin sensuuriaalto nähtiin heti sotien jälkeen, kun Suomen kustannusyhdistys lähetti kirjakaupoille kaksi kirjettä, joissa kehotettiin poistamaan näytteiltä 288 teosta ja lopettamaan niiden myynti. Kirjat olivat lähinnä aikansa neuvostovastaista propagandaa, "Silmien välliin ryssää" -tyylistä sotauhoa tai kansallisromantiikan sävyttämää palokärjen pärinää. Myös Hitlerin Taisteluni oli kielletyssä joukossa.

Professori Sven Hirn ei ole täysin hyväksynyt Taisteluni poistamista valikoimista:

"Sopii tietysti kysyä, mikä merkitys Hitlerin Taistelulla oikeastaan oli, sehän oli kirja joka oli paksu ja melko mahdoton lukea, että minusta se rinnastuu Marxin Kapitaaliin, Pääomaan. Se oli eräänlainen propagandan väline, mutta sen käytännön vaikutus tavallisin lukijoihin jäi oletettavasti hyvinkin pieneksi, koska kukaan ei oikein viitsinyt eikä jaksanut näihin teksteihin paneutua."

Rinnastus Pääomaan tuntuu erikoiselta. Ehkäpä kirjastonjohtaja ei ollut ehtinyt laajalta julkaisutyöltään perehtyä marxilaisen taloustieteen kivijalkaan kovinkaan hyvin.

Suomen kustannusyhdistyksen masinoimassa piilotteluhankkeessa ei ollut nähdäkseni kyse varsinaisesta sensuurista saati suomettumisesta, vaan pelkästä jälkien peittelystä niin sanottuina vaaran vuosina.

Sotia ennen sensuroitiin aidolla tavalla vasemmistohenkistä tai moraaliltaan tai uskonnollisilta kannoiltaan sopimattomaksi katsottua kirjallisuutta. Nyt tuntuu vieraalta, että kiellettyjen joukossa olivat Hasekin Kunnon sotamies Svejk tai Haanpään Nivalan Konikapinasta kertovat jutut. Haanpäähän kutsui novellejaan jutuiksi. Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä poistettiin vuonna 1941 pari kokonaisia lukua. Toisessa kuvattiin PEN-klubin kokousta, ja se sisälsi kiellettyä kritiikkiä Hitleristä. Nyt PEN on Heidi Hautalan suosiollisella avustuksella enimmäkseen Venäjän ja Kiinan kimpussa. Ja vähän muidenkin:

"Suomea sivutessa [Rita] Dahl totesi paheksuvaan sävyyn, että Seitsemän päivää -lehden toimittajien on syytä katsoa peiliin. Hän otti sivumennen kantaa myös pääministeri Matti Vanhasen oikeusjuttuun Susan Ruususta ja kirjansa kustantaja vastaan:

- Sinänsä en usko kirjan korkeaan taiteelliseen tasoon ja on hyvä, että näitä juttuja nousee, sanoi Suomen PEN:in varapuheenjohtaja Rita Dahl, kirjailijoiden sanavapauden puolustaja."

Dahl ei palannut tuossa Ylen radiojutussa asiaan enemmälti, mutta halusi väittää tähän blogiin lähettämässään selityksessään, että asia olisi radiojutussa irrotettu taustastaan. Niin en kyllä havainnut asian olevan.

1964 julkaistu Hannu Salaman Juhannustanssit on tapauksista tunnetuin. Nyt luettuna kirja ei nosta punaa ja pahennusta kenenkään kasvoille.

Niinkin myöhään kuin 1985 Hans Metzgerin teos Poliittiset aseveljet vedettiin joulumarkkinoilta. Asialla oli Matti Kekkonen. Teos käsitteli muiden muassa Pekka Peitsen eli Urho Kekkosen kirjoituksia.

Mika Waltari uhattuna USA:ssa

Neuvosto-Venäjällä Freud oli kielletty, samoin Kant, Rousseau ja kaikki toisinajattelijoiksi luokiteltujen kirjailijoiden teokset. Koraani oli sallittu vain historian opiskelijoiden käyttöön, ja Raamattu oli kielletty vuoteen 1938 saakka. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli myös kielletty, ilmeisesti Waltarin neuvostovastaisuuden vuoksi. Sinuhe yritettiin kieltää täysin muista syistä myös Chicagossa, mutta korkein oikeus vapautti teoksen. Katolisessa Irlannissa Sinuhe kiellettiin 1968.

Yhdysvalloissa sensuuri toimii yhä tehokkaasti mutta enintään osavaltioittain. Sensuurin tai uhan kohteena on ollut esimerkiksi Hemingwayn Jäähyväiset aseille vielä 1974. Pasifismin ohella myös paska oli vaarallista:

"Atlantic Monthly pyysi Hemingwayta kirjoittamaan 100-vuotisnumeroonsa (1957:11). Tämä lähetti tarinan, jossa esiintyi kahdesti shit-sana (paska). Edward Weeks, lehden toimittaja muisteli asiaa vielä Publisher's Weeklyssä 1982: "Hän tietämättään testasi meitä, ja tietysti me painoimme jutun. Mutta samalla menetimme osan tilauksista, jotka menevät collegien lukuohjelmaan, mikä merkitsi 40 000 vuositilauksen menetystä".

Gabriel Garcia Marquez joutui sensuurin kynsiin 1988. Erikoista lienee monesta se, että Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä ja Twainin Huckleberry Finnin seikkailut ovat Yhdysvaltain kirjastojen liiton ALA:n mukaan olleet vainotuimpien top-10 -listalla vuosien 1990-2000 aikana. Vonnegutin Teurastamo 5, Twainin Tom Sawyerin seikkailut ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa ovat sadan joukossa.

Edellä kerrotusta ei voi olla huomaamatta, että nimenomaan hyvällä kirjallisuudella on parhaat edellytykset tulla palkituksi myös sensorien huomiolla. Saako päätellä, että meillä sellaista ei ole aikoihin julkaistu?

Lähteet mm. Kai Ekholm, Kielletyt kirjat

___________

Päivitys 2.7.2009

Ruotsalainen Fredrik Colting on kirjoittanut J.D. Salingerin Siepparille jatko-osan kirjailijanimellä John David California eli J.D. California. Coltingin omin nokkinensa tuottama kirja on jo julkaistu Britanniassa. Oikeus kielsi sen julkaisemisen USA:ssa Salingerin hakemuksesta. Colting on hämmästynyt oikeuden ratkaisusta:

- Minua voi pitää pelkkänä oppimattomana ruotsalaisena, mutta viimeinen asia, jota pidin Yhdysvalloissa mahdollisena, oli se, että siellä kiellettäisiin kirjoja, Colting kommentoi New York Timesin mukaan. Suomessa asiasta kertoi muun muassa Taloussanomat.