Ruoka pois rivien välistä

Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg haluaisi Ruokatiedon julkaisemassa puheenvuorossaan Puolueiden kiinnostuttava ruoka-asioista politisoida "ruokakysymyksen". Hän on havainnut aiheen epäpoliittiseksi valtio-oppineelle erikoisella menetelmällä: laskemalla ruokasanoja ja lauseita puolueohjelmista. Menetelmänä tuollainen on tietenkin taloudellinen säästäessään tutkijan aivokapasiteettia. Mutta moni lukenee nytkin Wibergiä - professoria - ihailun väristyksiä tuntien.

Wiberg ei siis ole huomaavinaan, että ruoka on mitä politisoitunein aihe mutta politiikan nykyisistä voimasuhteista johtuen siitä ei ole välitetty tehdä päivänpolitiikan kiistakapulaa.

Eikä siitä sellaista tulekaan ihan pian. Ruoasta puhuminen johtaisi muut puolueet kuin Keskustan varsin kiusallisiin tilanteisiin: ne joutuisivat tällä haavaa vastaamaan poliittisesta korrektiudesta myöntävästi kaikkiin keskustan sekä maakunnan sanomalehtien "toimitsijoiden" julkisuuteen toimittamiin kysymyksiin laatuaan "Eikö pidäkin suosia suomalaista millä syyllä ja hinnalla tahansa?", "Onhan suomalainen ruoka maailman puhtainta?", "Pidättekö suomalaista maataloutta elintärkeänä huoltovarmuudellemme?"

Ilmeisesti tuohon ikuiseen jankutukseen ja maatalouspropagandaan ei haluta osallistua ja asian annetaan mieluummin olla. Toimittajatkaan eivät mielellään tartu aiheeseen kriittisestä näkökulmasta, eivät ainakaan sellaiset, joilla on terve itsesuojeluvaisto tai joiden edustamissa medioissa on elintarvikemainontaa. Useimmissa on, sillä esimerkiksi Valio on Suomen merkittävin mainostaja. Nykyoloissa se merkitsee samalla, että se on Suomen tärkein mediavaikuttaja.

Jopa suomalaisen ruoan puolesta toimiminen ja puhuminen vaikeaa, vaikka sen tekisi viran puolesta ja parhaan taitonsa mukaan. Sellaiseen kuvaan saa väistämättä vain kun seuraa esimerkiksi MMM:n lobbariosaston Ruokatiedon, MTK:n tai elintarvikeyritysten henkilörulettia. Edes huippujohtajana pidetyn Kai Seikun "elinikä" ei ollut HKScanin johdossa kovinkaan pitkä.

Wiberg tiennee tuon kaiken, mutta haluaa silti - tai sen vuoksi - puheellaan haastaa kaikki puolueet kotimaisen ruoan mannekiineiksi. Ja koska niin ei tapahdu kerrotusta syystä, Wiberg voikin syytellä niitä vastuuttomiksi. Uskon siis Wibergin kykenevän noinkin monimutkaiseen ajatteluun.

Tai sitten ei...

Toinen mahdollisuus tietenkin on, että ryhdymme pitämään Wibergiä - aiheetta toki - hieman yksinkertaisena ja uskomme, että hän haluaisi aidosti haastaa suomalaiset puhumaan ruoastaan ja esimerkiksi pohtimaan kuten Matti Purasjoki äsken, että onko suomalaisen ruoan puhtaus pelkkä MTK:n viljelemä myytti. Siihenhän viittaa vaikkapa se, että satokiloa kohden suomalainen torjunta-aine käyttö on samaa luokkaa tai suurempi kuin muualla EU:ssa. Asiasta on kirjoitettu tässä blogissa jo aiemmin.

Wiberg saattaisi myös haluta puhua siitä, että miksi oikeastaan kaikki suomalaiset kansantaudit liittyvät ruokaan paljolti toisin muualla maailmassa. Ja siitäkö syystä suomalaisten terveys ja eliniän odote on "vanhan" EU-alueen kehnoin, vaikka esimerkiksi alkoholin kulutus on ollut samalla lähes vähäisintä, eivätkä ylipaino-ongelmatkaan ole lainkaan niin isoja kuin on uskoteltu. Lasten kohdalla ne ovat jopa EU- alueen vähäisimmät. Myös tästä on julkaistu oma artikkelinsa.

On kuitenkin luultavaa, että jos nuo asiat olisivat Wibergin agendassa, hänen artikkeliaan tuskin olisi julkaistu ex-Finfoodin, nykyisen Ruokatiedon, toimesta muuten kuin vahingossa.

Kuinka tahansa: jos ruoka saataisiin politisoitua isona kysymyksenä kuten professori ainakin näennäisesti toivoo, asia politisoituisi aivan muulla tavalla, kuin valtio-oppinut nyt halunnee.

Vihreä Lanka ennätti jo tekemään oman osansa: se lähti kurkkimaan puoluetoimistojen kattiloihin ja kyselemään, että mitäs niissä likaisten temppujen osastoissa kokousten välillä syödään. Valittu näkökulma on tietenkin sarkasmia ja osoittaa, kuinka tosissaan Wibergin aloite otettiinkaan.

Pannaanpa politiikaksi

Vasemmisto olisi arvatenkin kiinnostunut ruoan kuluttajahinnasta ja maataloustukien vaikutuksesta veronmaksajille. Se on ollut aiemminkin vasemmiston agendassa ja Työväen taloudellinen tutkimuskeskus sanotaan perustetun seuraamaan maataloustukien suuruutta. Siinä tehtävässään se on epäonnistunut, sillä kukaan ei tiedä tarkalleen, montako miljardia valtion budjetista käytetään maataloustukeen tai sen lähielinkeinoihin: rahoja on piiloteltu sekä budjetiin että sen ulkopuolisiin rahastoihin. Lisäksi tukea jaetaan verohelpotuksin.

Kokoomus ja muu oikeisto voisi puolestaan olla kiinnostunut verojen ohella Suomessa maksetuista elinkeinotuista. Nythän valtaosa niistä käytetään EU-tilastojen mukaan maataloustukeen.

Suomi on tukiensa osalta erikoinen poikkeus kaikkien EU 25-maiden joukossa. Itse asiassa Suomen kansalliset maataloustuet muodostavat 11,5 % kaikesta EU 25-alueella maksetusta kansallisesta maataloustuesta.

Tuki on niin mittavaa, että se on 3,8 % kaikesta EU 25 alueella maksetusta tuesta merenkulku ja teollisuus mukaan luettuina. Samaan aikaan Suomen väkiluku on vain noin 1,1 prosenttia EU-alueen 493 miljoonasta asukkaasta.

Voisi tietenkin arvella, että Suomi on yhtä avokätinen muillekin elinkeinoilleen. Kuitenkin peräti 74 % Suomen kansallisesta tuesta maksetaan maatalouteen. EU 25- alueella vastaava osuus on keskimäärin 24%. Lähimmin vertailukelpoisissa Ruotsissa ja Tanskassa osuudet ovat vain 12 ja 10%.

Talouselämää lähellä olevaa oikeistoa voisi kiinnostaa myös ulkomaankaupan esteiden purkaminen ja myös sellaiset seikat kuin suhteellisen edun periaate ja tuotannon mittakaavaedut. Voitaisiin arvella, että koska Suomen satotaso on noin puolet hieman eteläisemmän Ruotsin satotasosta, kannattaisi Suomessa erikoistua tekemään vaikkapa kännyköitä ja antaa ruotsalaisten tuottaa ruokaa meitä paljon paremmissa viljelyoloissa. Sitten vaihdettaisiin enemmillä kännyköillä vähän enemmän ruokaa kuin ennen. Kumpikin maa siis voittaisi vain sillä, että molemmat voisivat keskittyä siihen, mikä on tuotanto-olojen puolesta edullisinta.

Vihreät voisivat luonnollisesti muistutella ympäristön kannalta hukkaan menneistä yli 300 miljoonan euron ympäristötuista ja Itämeren kehnosta tilasta. Osmo Soininvaara saattaisi vielä välihuutonaan heittää blogissaan, että maataloustuet valuvat maanomistajille, eivät aktiiviviljelijöille.

Keskustaa myös vaadittaisiin perustelemaan esimerkiksi sitä, että vaatiiko kriisinajan huoltovarmuus yli sadan prosentin omavaraisuuden peruselintarvikkeista rauhan aikana. Tai että miksi Suomi on ainoa länsimaa, jolla ei ole ylätason ravitsemuspolitiikkaa lainkaan, kuten Auli Suojanen osoitti väitöskirjassaan. Suojasen mukaan Suomessa ei ole tähän saakka tehty päätöstä terveyttä edistävästä ruokailusta, koska se olisi ristiriidassa maatalouden taloudellisiin etuihin nähden. Asiasta enemmän tämän linkin alta.

Luonnollisesti muutkin politiikantutkijat kuin Wiberg kiinnostuisivat uudelleen lämmitetystä sopasta. Joku voisi ihmetellä, että miten voikaan olla olemassa valtio, jonka väestöstä enää noin 3% saa elantonsa maailman kehnoimmissa viljelyoloissa harjoitettavasta maataloudesta. Siitä, joka tuottaa pikkuriikkiset 0,8% Suomen BKT:sta mutta jossa valtaa pitää vuodesta toiseen konservatiivinen agraaripuolue - ainoana maailmassa.

Vielä pari sanaa Wibergin metodista

Tuon lauseiden laskemisen ohella Wibergille on sattunut toinen silmiinpistävä kömmähdys, aika mielenkiintoinen sekin. Wiberg kirjoittaa:

"Puolueiden olisi korkea aika keskittyä niin perustavanlaatuiseen asiaan kuin ruoka. Maslown tunnetun tarvehierarkian mukaan ihmisille ovat ominaisia viidenlaiset tarpeet, joista ensimmäinen on perustavin ja viimeinen korkein tarve: 1. fysiologiset tarpeet, 2. turvallisuuden tarpeet, 3. yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, 4. arvonannon tarpeet sekä 5. itsensä toteuttamisen tarpeet. Ruoka liittyy näistä kaikkiin, ei vähiten fysiologisiin tarpeisiin."

Hän on näyttää ymmärtäneen Maslown idean täysin väärin. Maslown hierarkialla kuvataan sitä järjestystä, jonka mukaan ihminen siirtyy toteuttamaan tarpeitaan aina, kun alemman tason tarve on tyydytetty ja "pois päiväjärjestyksestä". Länsimaissa asia on ruoan kohdalla usein ja pysyvästi näin. Oikeinymmärrettynä Maslowia voisi käyttää nimenomaan osoittamaan ruoan toissijaisuutta, ei tärkeyttä ja Wibergin kömmähdys on lähes huvittava.

Luonnollisesti Wibergiin on kiinnitetty huomiota jo ennen tätä. Tässä esimerkki JP Roosilta Matti Wibergin laajaa julkisuutta saaneen Paluu politiikkaan - kirjasen arvostelun yhteydessä:

"Matti Wiberg on taas professori jota lukiessa on ilman muuta selvää, että olisi sata kertaa parempi jos Danny olisi professori kuin että jos Wiberg olisi professori (hän valitettavasti on, joten tervetuloa Danny!). Niin paljon sammakoita hän kynästään päästää."
[…]
" Summa summarum: tieteellistä roskakirjallisuutta tai rikkaruohoja olisi pyrittävä aktiivisesti kitkemään pois, vaikka se olisikin ikävä riesa vastuullisille tutkijoille. Se on sellaisten tutkijoiden vastuu jotka tietävät että humpuuki ei muuksi muutu vaikka se julkaistaankin arvokkaammassa paketissa tai - mikä vielä pahempaa - nostetaan laajan julkisen keskustelun aiheeksi ja jota suuri määrä arvovaltaisia pääkirjoitustoimittajia katsoo perustelluksi kommentoida."

Roosin arvostelu tuntuu aika rajulta ja lienee syytä antaa puhe taas Wibergille. Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä:

"Tieteen tulee tuottaa hyviä seuraamuksia. Tieteiden etiikkaa käsittelevässä kirjallisuudessa esitetään sitten vielä tiukkana normina ja ikään kuin viattomana seurauslauseena, että tutkija ei saa vahingoittaa tutkimuskohdettaan.

Yhteiskuntatiede ei näin ollen saisi vahingoittaa tutkimiaan ihmisiä ja heidän suhteitaan.

Olen eri mieltä.

Toisinaan tieteen nimenomaisena tehtävänä ja suoranaisena velvollisuutena on toimia näitä normeja vastaan eli vahingoittaa tutkimuskohdettaan."

Voinee sanoa, että suomalaisen ruoan puolestapuhjaksi kutsuttu Wiberg näyttäisi ainakin noudattaneen periaatteitaan. Tai jotain.